maanantai 21. heinäkuu 2014

Mur mur mureke

Mulla on vahvasti sellainen muistikuva, että oon pienenä inhonnut sydämeni pohjasta jauhelihamureketta. Oon kyllä sitä varmaan syönytkin uudelleen tässä parin vuoden sisällä, mutta mulla ei oo ollut mitään muistikuvaa, että tykkäsinkö siitä vai en! Siksi mua vähän jännitti, kun yksi päivä sitä tehtiin (= mies teki), mutta turhaan! Lapsuusajan inhokista on tullut aikuisiän suosikki. Almost. Onko siellä puolen ruutua mitään ruokavalaistumisia, eli ootte ennen vihannut jotain ja nyt tykkäätte?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • • Sekoita ruokakerma ja korppujauhot kulhossa. Anna turvota noin 5 minuuttia.
  • • Kuori ja hienonna sipuli. Kuullota sipuli rasvassa.
  • • Lisää korppujauhoseokseen hieman jäähtynyt sipuli, jauheliha, muna ja mausteet. Sekoita tasaiseksi.
  • • Muotoile taikina murekkeeksi uunipellille leivinpaperin päälle. Kypsennä 200 asteessa uunin alatasolla noin 30 minuuttia.
  • (Me muuten käytettiin tuossa lisäksi kuvien mukaisesti aurajuustoa, se sopi sinne älyttömän hyvin.)

Tein tätä onnettoman lyhyttä postausta autossa noin viisi vuotta tuntuvalta ajalta, kiitos valonnopea nettiyhteys. Mutta nyt mä lopetan ja mun odotus on palkittu, nimittäin mä pääsen pulahtamaan paljuun, woo! Vähän siistiä. Mä en itseasiassa ole ikinä käynyt paljussa (ja BB-talon paljusysteemiä en laske, koska se oli vähän fake ;)). Pienet ne on ilot mullakin, mutta tällaisen päivän jälkeen kelpaa, todellakin. Toivottavasti teillä oli oikein mahtava viikonloppu!


perjantai 18. heinäkuu 2014

Syömishäiriö tänään

No niin, tässä tulee tämä toivottu postaus, enkä voi edes sanoin kuvailla, kuinka hankalaa tätä on aloittaa… Oon ehkä jopa vähän tietoisesti lykännyt tämän kirjoittamista, koska en tiedä, miten asiaa puisin. Toisaalta sanottavaa on niin paljon – liikaakin. Toisaalta niin vähän. Katsotaan, mitä tästä tulee, en ole nimittäin juuri yhtään suunnitellut, mitä kirjoitan.

Monia on kiinnostanut syömishäiriöni tila nykypäivänä. Etenkin sen jälkeen, kun alkuvuodesta myönsin blogissani kokeneeni pienimuotoisen romahduksen – ajanjakson, jolloin elämässäni oli kaikki sekaisin, enkä tiennyt mitä tehdä. Pakenin pahaa oloa syömishäiriöön (tai ainakin yritin) ja tämä on ehkä todella oudosti sanottu, mutta masennuin. Ja pelkässä masentumisessa ei ole mitään outoa, vaan koska masennuin osittain siitäkin syystä, ettei syömishäiriöoireilu tuonut enää minkäänlaista “turvaa”, ei “lohtua”, se ei siirtänyt “ajatuksia muualle”, ei mitään. Ihan hirveää. Muistan ajatelleeni, että tätäkö todella on olla aikuinen, ongelmia ei pysty enää paeta. En ala. Se ei ollut mikään lohtukeino enää, vaan täyttä itsensä väkisin rääkkäämistä ja tuskaa. Se oli pahan olon maksimointia. Sitä se on kai aina ollutkin, mutta nyt näin ja tajusin sen selkeämmin. Kilot putosivat, mutta se ei tuntunut miltään. En saanut siitä minkäänlaista mielihyvää – päinvastoin. Jotenkin häpesin sitä.

Se oli nimittäin ratkaiseva ero. Teininä musta tuntui, että saan suljettua kaikki huoleni ja ongelmani pienen anoreksiakuplan ulkopuolelle. Kukaan tai mikään ei voi satuttaa mua, koska mullahan on aina anoreksia. Tilanteet muuttuu, mutta anoreksia pysyy. Joo, toimii varmaan loistavasti about 15-kesäisen mielestä. Ei niinkään enää päälle kaksikymppisenä, kun valokeilassa ei olekaan enää minäminäminä ja vain minä. Mutta kun takana on suunnilleen 8,5 vuotta sairautta, tietyt ajatusmallit pinttyvät päähän. Kahdeksan – miltei yhdeksän – vuotta on muuten surullisen pitkä aika suhteutettuna nuoreen ikääni. Virallisesta anoreksiadiagnoosistakin  tuli juuri keväällä kuluneeksi kuusi vuotta. Kuusi pitkää vuotta ja voisin melkein itkeä, koska olin varma olevani paljon aikaisemmin paljon terveempi. Toisaalta voisin syyttää ajankulua. Olen miettinyt tämänkin ikuisuudelta tuntuvan päivän pitkinä tunteina, että mihin nuo kaikki vuodet ovat kadonneet.

Yritin myös keskittyä auttamaan muita ihmisiä ongelmiensa kanssa, mutta se ajoi mua vielä enemmän loppuun ja syvemmälle omaan pieneen kutistumisprojektiini, joka ruokki tyhjyyttä humisevaa noidankehää. Silloin kuulin aina niin ihanalta Inalta mainioita viisauden sanoja:
“Se on vähä niinku intialainen bussi. Haluaa ottaa kaikki kyyttiin hyvää hyvyyttään, mutta millään ei voi viedä kaikkia niitä täpötäyteen bussiin ahdattuja ihmisiä määränpäälleen, koska sitä ennen sen bussin kantokyky aika varmasti romahtaa.” Oli vain pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja kohdata omat ongelmat. Se oli vaikeaa, kun on tottunut tietyissä määrin olemaan pakenemisen mestari. Kyllä, se sattui helvetisti. Mutta kyllä, se myös kannatti.

Kohtasin ongelmani. Tottakai se pahensi hetkeksi mun masennusta, kun tunsin olevan syömishäiriön osilta oikean ja väärän ristitulessa, mutta tiesin, mitä mun täytyy tehdä. En voi jäädä ikuisesti sinne teiniaikojen tasolle ja ratkaista tai jättää ratkaisematta ongelmia syömisen tahi syömättömyyden avulla. Ja näin jälkeenpäin ymmärrän muuten sen, kun aina toitotetaan, että “paraneminen lähtee susta itsestäsi, vaikka kuinka sua haluaisi muut auttaa, ei kukaan muu siihen pysty sun puolestasi”. “Paransin” itse itseni, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Pakotin itseni pysymään erossa syömishäiriökäyttäytymisestä. Se vaatii yhtä paljon tahdonlujuutta, kuin siihen leikkiin lähteminenkin ja ruoasta pidättäytyminen – aluksi hemmetin hankalaa, mutta siihen tottuu. Siinä ei oikeasti juurikaan ole eroa. Se voima täytyy vain kääntää päälaelleen. Se on vähän kuin tupakoinnin lopettaminen – ajatus lopettamisesta tuntuu vaikealta aluksi, suorastaan mahdottomalta. Se kuitenkin vaatii sen The Päätöksen. Koska jos sitä ei ole, se on itsensä huijaamista, eikä se lopu. Osa pystyy siihen paremmin kuin toiset. Mutta se on varmaa, että jokaiselle tulee niitä heikkoja hetkiä. Toiset ottavat vähän takapakkia, toiset purevat vaikeista hetkistä huolimatta vain hammasta yhteen. Osa turvautuu nikotiinilaastariin tai muuhun korvikkeeseen, osa pärjää ilman. Got my point? Vaikkakin vähän kärjistetysti (huomaa kyllä, että ajatus alkaa sinkoilla holtittomasti).

Selvisin hankalista tilanteista suurinpiirtein voittajana. Oli helpottavaa huomata, että kykenin ongelmanratkaisuun ilman syömishäiriön apua. Nyt olenkin erittäin iloinen ja ylpeä kun koen voivani sanoa, että olen terveempi kuin koskaan aikaisemmin. Fyysisesti olen ollut hankalan alkuvuoden jälkeen suunnilleen toukokuusta alkaen täysin normaalissa painossa ja sillä määritelmää olenkin terve kuin pukki. Verikokeiden perusteella arvoni ovat loistavat ja ihmiset näkevät minussa normaalipainoisen, “tavallisen” ja terveen nuoren naisen ja äidin. Henkinen puoli. Sitä aina aliarvioidaan, koska ulkopuolisen silmään jos fysiikka on kunnossa, kaikki on kunnossa. Ei. Mutta kuten sanoin, terveempi kuin koskaan aikaisemmin, myös henkiseltä kantilta. Mutta varmasti läheisimmät henkilöt näkevät minussa edelleen syömishäiriön jämiä ja tietynlaisia piirteitä ja maneereita, jopa erittäin raivostuttavia sellaisia. Olen tietoinen, että minulla esimerkiksi syömistapoja, mitkä ovat pinttyneet tajuntaani niin, etten edes itse niitä ajattele tai huomaa! Mutta nyt kun mietin, niin tajuan edelleen käyttäväni mm. tietynlaista syömisjärjestystä, mutta se ei tarkoita mitään. Se on vain tapa. Välillä käyttäytymiseni on myös konkreettisempaa ja tämän on kokenut eritoten mieheni. Saan välillä ihan järjettömän oloisia komplekseja kroppani suhteen, jotka ovat valmiina pilaamaan koko päivän. En tarvitse jatkuvaa vakuuttelua itsestäni, mutta silti… Tarvitsen sitä jonkin verran. Koska kehonkuvani on edelleen hyvin vääristynyt, en yhtään osaa sanoa sinänsä, minkä kokoinen olen. Ja jos minun pitäisi esimerkiksi narun avulla näyttää reidenympärysmittani (fysioterapeutit käyttävät tätä “testiä”), todennäköisesti tekisin rinkulani edelleen aivan liian yläkanttiin. Onneksi mies on kuitenkin selvinnyt noista tilanteista äärimmäisen hyvin ja voittajana, eikä hermokaan ole palanut mun omituisiin kysymyksiin ja itseni sättimiseen vielä kertaakaan. ;) Tuo ihminen on ollut kyllä uskomattoman suuri apu, ehkä osittain jopa tiedostamattaankin, koska hän ei ns. yritä liikaa. En kaipaa mitään surkuttelua ja silittelyä, mutten toisaalta myöskään sitä ääripäätä, koska se jos mikä pahentaa tilannetta, puhun kokemuksesta. On hyvä, kun joku vain osaa sanoa asiat kuten ne ovat. Eikä sen kummempaa. Vaa’allakaan en Jessen pyynnöstä enää käy. Mulla nimittäin tuli siihenkin kevään mittaan pieni pakkomielle ja käytännössä sain vaihtoehdoiksi tunkea vaa’an syvälle vaatekaappini uumeniin tai katsoa, kuinka upeasti se lentää neloskerroksesta alas. Paitsi silti aina välillä tylsyyttäni  ja salaa ollessani ilman häntä, hups. Terveisiä vain sullekin, muru! ♥ Vaaka on kuulemma saatanan keksintö ja olen kyllä samaa mieltä, koska olen huomannut lukeutuvani siihen porukkaan, jonka ihmisarvon ja päivän onnistumisprosentin vaa’an lukema määritteli. Tästä tulikin flashback, jossa heittelin tavaroita ja kiljuin ja huusin täyttä kurkkua, koska olin about 1,5kg painavampi, kuin edellisellä punnituksella. Eli joo, vaaka suosiolla hiiteen. Vaikkei se lukema mua enää suhteettomasti ahdistakaan, aiheuttaa välillä korkeintaan wtf-elämyksiä (hyvässä ja pahassa) ja maksimissaan pari tuntia kestäviä “yhyy oon läski” -kohtauksia, kunnes löydän jääkaapista jotain mieluisaa syötävää. No big deal.

Lisäksi olen huomannut, että ruoka on ihana ja yksi maailman parhaimmista asioista! Olen myös huomannut, että en liho, vaikka syön. Ja uskokaa pois, välillä syön todella paljon. Mun kaveritkin vitsailee asiasta välillä! Ja se on mun mielestä myös yksi mahtava ja ihana asia. Se, että ihmiset pystyy heittää läppää johon sisältyy ruoka ja minä ilman, että kukaan pahoittaa oikeasti mieltään. Edes sekunnin sadasosaksi.

En edes muista, mitä mun piti enää kertoa tai sanoa. Mutta eiköhän tästä käy jo paljon ilmi. Voin hyvin. Kirjoitan joskus lähitulevaisuudessa tälle jatkoa, jos tulee jotain vielä mieleen.

Tuntuu, että olen käynyt läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat syömishäiriön muodot, joten eikö siinä ole jo ihan tarpeeksi? Mielestäni tämän kappaleen elämästäni voisi jo pikkuhiljaa sulkea, jotta voidaan aloittaa uusi kappale. Täysin puhtaalta pöydältä.


keskiviikko 16. heinäkuu 2014

Hei, täällä oli partsikin

Pakko muuten sanoa heti alkuun, että mä keksin yöllä unissani tälle postaukselle jonkun tosi hyvän otsikon mielestäni, mutta arvatkaa, muistanko mä sitä enää… Haha. :D

Mutta nyt mulla on aihetta iloon, ainakin vähäksi aikaa! Varmaan osa muistaakin, kun maaliskuussa angstasin parvekeremontista. No, se remontti on tullut päätökseen ja tuolla on nyt ihan uusi ja tuliterä partsi! Ärsyttävän hieno. Ei me kyllä hirveän kauaa siitä ehditä nauttia, mutta kuitenkin. On se vähän mukavampi silti fiilistellä iltaisin siellä partsilla kesäiltoja, kuin keittiössä pienen ikkunan ääressä. Se vähä mitä olen nyt blogeja ehtinyt tässä kevään ja kesän mittaan seuraamaan, niin ihmiset kutsuvat ilmeisesti partsejaan jonkinlaisiksi “kesähuoneiksi” ja näitä “kesähuoneita” laitetaan vaikka minkälaiseen uskoon. Itseasiassa se olisi todella hauskaa. Joskaan ei enää kannattavaa, koska kuten tuossa ylempänä jo vihjasin, minä en enää kauaa tässä asu (siitä enemmän sitten joskus ajallaan). Mun kesähuoneessa on tällä hetkellä (ainoana) huonekaluna kameran jalusta ja se riittänee!

Tää oli vain tällainen pakollinen hehkutus, koska nyt musta tuntuu, että voisin asua siellä 24/7. Siellä voi syödä aamupalaa seesteisessä rauhallisuudessa (tai sitten ei), postata tyynyjen ja peittojen kera, kuunnella musiikkia ja tehdä vaikka mitä hauskaa. Pienestä sitä voi ihminen olla iloinen! Tai no, tässä muutaman kuukauden aikana tuli huomattua, että kerrostalossa neljännessä kerroksessa sellainenkin asia kuin parveke ei ole mikään mitätön ja yliarvostettu juttu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


sunnuntai 13. heinäkuu 2014

Sheinsiden kesäarvonnan voittaja

Kiitos ihan miljoonasti kaikille arvontaan osallistuneille! Ja pahoittelut venähtäneestä voittajan julkistamisesta. Tää on mulle aina niin mälsä hetki, kun haluaisin arpoa monta voittajaa, mutta kun pitää se yksi vain… Plääh! Voi, kun kaikki osallistuneet voisi aina palkita edes pienesti. Mutta pidemmittä puheitta, kesäarvonnan voittaja:

sheinside

Onnitteluni vielä Iidamarialle! ♥ Olen suhun yhteyksissä mitä pikimmiten!


sunnuntai 13. heinäkuu 2014

Kaustinen

Meidän alunperin suunnittelema päivän visiitti venyikin yöpymiseksi, joten siitä parin päivän hiljaisuus, hups! Vietettiin siis tosi kiva miniloma perheeni kanssa Kaustisella ja ai että, kun lapsetkin nauttivat. Itse kärsin koko reissun inhasta heinänuhasta ja kipeäksikin tulin, mutta eipä se menoa (ainakaan paljoa) hidastanut! Säät suosivat ja kuuma oli – välillä liiankin, mutta ei valiteta. Nyt ei enää sanoja, vain kuvia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tulen tänään vielä myöhemmin julkistamaan Sheinsiden arvonnan voittajan, joten pysykäähän kuulolla!