keskiviikko 25. helmikuu 2015

SYNNYTYSKERTOMUS

Ke 11.2. (rv 37+4)
Ironista kyllä, vauvan alkuperäinen suunniteltu syntymäpäivä piti olla kyseisenä päivänä. Kätilöt ja yksi lääkäri olivat vahvasti tätä mieltä ja ymmärsivät kantani, koska ironista jälleen – pelkäsin, että viivytys päätyy vielä siihen, että mua kuskataan vauhdilla leikkuriin. Kuitenkin sitten erään lääkärin mielestä KANNATTAA ODOTTAA. Leikkauspäivää siirrettiin viikolla eteenpäin, 18.2.
Olin tehnyt hirveästi TJ-listoja ja suunnitelmia viimeisille päiville, jotta aika kuluisi nopeampaa. Mutta sitten, keskiviikkona, jotain tapahtui. Olin edellisenä iltana tuntenut kovia ns. sukkapuikkokipuja, joita en ollutkaan edellisissä raskauksissa tuntenut. Menin vessaan. Verta ja supistuksia. Synnäriltä toivotetaan tervetulleeksi, mutten ajatellut mitään. Kunhan nyt ottaisin vain kännykän laturin mukaan ja pyörähdän käyrillä. Laitan Jessellekin viestiä, että pääsen varmaan parin tunnin päästä tai viimeistään huomenna pois, että ei mitään hätää. Tarkkailussa supistukset ja kipu on jäätävää ja lääkäriä odotellessa huojun ja vaapun pitkin käytävää etsien kätilöä, koska huoneen soittokello oli jotenkin rikki ja minä lähes paniikissa kivun takia. Olin kaksi kertaa käyrillä, voimakkaat supistukset. Tunnen kyllä sen. Lääkäri saapuu hetken kuluttua.

“Kyllä tää nyt näyttää siltä, että sun olisi parempi tulla ainakin yöksi osastolle. Yleensä tässä vaiheessa ei estellä synnytystä, mutta sulla on se sektioaika, niin yritetään nyt näillä pistoksilla ja lääkkeillä viivyttää edes muutaman päivän…” En vieläkään oikein uskonut, että mitään tapahtuu, koska tilanteen edistymisestä huolimatta synnytystä ei kuitenkaan ollut merkitty käynnistyneeksi. Kyselin kätilöiltä pääsisinkö huomenna kotiin ja vastaukset vaihtelivat kätilöstä riippuen, sain kuitenkin määräyksen olla syömättä puolenyön jälkeen. Varmuuden vuoksi. Katsoin silti “tehtävälistaani” unelmoiden ja Jessellekin vielä viestittelin siitä, kuinka sitten meidän on oikeasti pakko viimeistään ystävänpäivänä käydä siellä kiinalaisessa syömässä. Ja ostamassa vauvajuttuja, niitä puuttuu vielä. Joo, viikonloppuna käydään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kipupiikkiä ja supistuksia estävää piikkiä kankkuun, vie terävimmän kivun ja laiskistaa supistuksia. Käyritellään tosi usein. Saan tosi kipeän supistuksen ja olen aikeissa soittaa kelloa, mutta kätilö ehtii rynnätä sisään ja neuvoo minua hengittämään, soittaa lisäapua kun vauvan syketaajuus katoaa alle 60 eikä sitä saada enää kuuluviin. Pienen törkkimisen jälkeen syke löytyy ja palautuu hiljalleen normaalitasolle. Nukun yöllä huonosti, on niin levoton mieli ja selittämätön ahdistus. Vauvakin käyttäytyy jotenkin kummallisesti, liikkuu eri tavalla kuin yleensä.

Studio

To 12.2. (rv 37+5)
Herään siihen, että minut tullaan laittamaan käyrälle, kello on arviolta vähän vajaa kuusi. Olen juuri saanut hetken nukutuksi. “Ei me kauaa tätä katsota, lääkäri tulee pian käymään tuolla ja kysellään tästä sun tilanteesta.” Katson hetken monitoria ja torkahdan uudelleen. Aamuvuoron kätilö tulee esittelemään itsensä ja sanoo, että katsotaan sittenkin vielä jonkin aikaa. Selvä. Kätilö jää odottamaan huoneeseen yhtä supistusta jotta hän näkee, johtuuko vauvan reagointi huonosta asennosta vai mistä. Supistus tulee ja syke madaltuu. Mulla on sormessa saturaatiomittari, joka näyttää, että jopa oma sykkeeni on sillä hetkellä korkeampi. Vauva kuitenkin korjaa hyvin sykkeensä ja tämä sykkeen lasku supistusten yhteydessä on erittäin normaalia synnytyksenkin aikana, eikä mitään varsinaista hätää ole. Mä silti mietin, että miks mulle käy aina näin ja onko mussa jotain vikaa, kun tää on jo kolmas vauva, jolle näin käy.
Pääsen pois käyriltä ja mua muistutetaan jälleen siitä, etten saa syödä tai juoda ja että lääkäri on varmasti jo tullutkin.
Painan silmät kiinni, mutta vajaan viiden minuutin päästä kuulen kärryn kolinaa ja luulen, että mulle tuodaan lääkettä tai sitten multa tullaan ottamaan verikokeita. Joudun pienen paniikin ja pakokauhun valtaan, kun näen kärryn päällä sen tutun pienen lääkekupillisen läpinäkyvää nestettä, tukisukat ja muita aiheeseen kuuluvia valmisteluvälineitä. Mä aloin sönkätä ja pillittää, kun mua valmisteltiin. “Lääkärin mielestä nyt on parempi leikata heti.” Puoli-itkien sopersin, että mulle luvattiin Sypellä, että isä saa tulla mukaan, vaikka olisi kiireellinen. Sain luvan soittaa Jessen paikalle ja sanottiin, että noin tunti menee, että tämä tilanne ei ole niin akuutti. Jesse vastasi unenpöpperössä ja horkassa kädet täristen sain vain ja ainoastaan noin viisikymmentä kertaa sanotuksi, että tuu tänne tuu oikeasti heti tänne, nyt nyt heti heti tuu tänne tää syntyy nyt. Jesse yritti kysellä jotain, että mitä on tapahtunut ja miten näin, mutta en kyennyt vastaamaan, hoin vain, että tule tänne heti, sun pitää tulla nyt. Jesse lähti heti synnäriä kohti, minä toiveikkaana, että kyllä se ehtii. Kuitenkin meni vain toiset viitisen minuuttia, kun mulle tultiin sanomaan, että leikkausryhmä on valmiina – nyt mennään. Olin kauhuissani, olin pettynyt ja peloissani, mutta samalla innostuneen jännittynyt. Tunne oli hämärä. Soitin jälleen Jesselle. “ME MENNÄÄN JO NYT EN EHDI SELITTÄÄ ME MENNÄÄN!” Taisin siinä paniikissa jotain kuittailla myös hänen hitaudesta, vaikka toinen oli sitten loppupeleissä kiirehtinyt paikalle hiki hatussa… Meitä molempia harmitti varsinkin sillä hetkellä tosi paljon. Taisin laittaa vielä leikkaussalin ovella (haha!) vielä whatsappiin viimeisen viestin kutakuinkin tähän tyyliin: “TUU SYNNÄRILLE JA KYSY MUA NE VARMAA OHJAA SUT SYNNYTYSSALIIN SUORAAN JA SAAT VAUVAN SINNE ÄLÄ KERRO KELLEKÄÄN ETTÄ VAUVA ON SYNTYNY ENNENKU MÄKI OON PAIKALLA!!!!” Mua naurattaa jälkikäteen toi mun vauhkous. :D Myös äitille olin noissa mun paniikkihuuruissa ehtinyt jotain tähdellistä laittaa… Tuon jälkeen oon sammuttanut mun puhelimen ja kätilö on vienyt sen pois.

Leikkaussalissa leijaili se tuttu haju ja mulle iski tajuntaan että täällä sitä taas ollaan, täällä mä oon samassa tilanteessa jo kolmannen kerran. Ja oon alkanut taas nauraa asialle ääneen, kuten viime kerrallakin. Radio oli päällä. “Laitetaanko kiinni?” Ei. Musiikkitarjonta saa tosin katumaan vastausta, mutta ei se mitään. Koittaa se mun jännityksen ja kauhun hetki – spinaalipuudutuksen (eli selkäydinpuudutteen) laitto. Viimeksihän se meni niin pieleen, kuin vain ikinä voi… Benkun synnytyksessä se osui niin väärään kohtaan, että sain jumalattoman tällin vasempaan reiteen, eikä vasemmassa reidessä ole vielä tänä kyseisenä päivänäkään tunto kunnolla palautunut, reiden sivu on miltei täysin tunnoton. Jälleen kerran aloin panikoimaan ja sanoin kätilölle, että mua pelottaa ja taisin alkaa siinäkin itkeä. Mut saatiin kuitenkin rauhoittumaan ja sanottiin, että mua pyritään neuvomaan nyt parhaan mukaan ja on tärkeää, että mä pysyisin rauhallisena. Kätilö piti kokoajan mun kädestä kiinni ja painoi toisella kädellä mun jalkoja koukkuun minkä sai, että mun selkä olisi mahdollisimman pyöreänä. Ja kyllä se vaan oli yhtä inhottavaa kun muistinkin. Se ei sinänsä satu, mutta tuntuu todella omituiselta. Spinaalipuudutehan mun tietojen mukaan “tungetaan” syvemmälle kuin esimerkiksi epiduraali.
Ei onnistunut ekalla kerralla. Ei toisella. Ei kolmannella. Nyt en saanut “sähköiskua”, mutta laitto ei meinannut millään onnistua, kokoajan meni pieleen. Mä ynisin ja vaikersin vain, koska tuntui epämiellyttävältä. Mua vähän hävetti kyllä ja yritin skarpata. “Katse eteen ja suupielet ylöspäin” ja sillä hetkellä teki mieli käydä heittämässä radiokin seinään. Pelotti, että pitää nukuttaa, koska siihen meni aikaa ihan hyvä tovi.
Viimein se onnistui. Lämmin aalto valtasi mun kropan ja pikkuhiljaa en oikein tuntenut enää mitään rintakehästä alaspäin, ainoastaan kädet toimivat. Tunsin, kuinka en saanut enää nostettua jalkoja, vaikka kuinka yritin – olo oli kuin halvaantuneella. Eli puudutus alkoi vaikuttaa, jes.
Verho eteen ja happimaski naamalle. Kysyin, että joko leikkaus on aloitettu. On aloitettu. Kuuntelin radiota ja mietin, miltä vauva näyttää ja mietin jälleen sitä, että olipas loppupeleissä se yhdeksän kuukautta lyhyt aika, tämä hetki koittaa aina varkain. Nyt se on ohi, nyt tämä raskaus päättyy. Kaikki meni niin nopeasti.
“Nyt tuntuu painetta…”

Kello 8.44 leikkaussalin valtasi pienen miehen ensikarjaisut. Apgar-pisteitä rakkaamme sai 9/9/9, meille hän on silti täyden kympin poika.

Pojan nähtyä totesin suureen ääneen, että voi miten pieni rakas oletkaan, olet kyllä minun lapsistani pienin. Ja oikeassahan mä olin, pojan mitat olivat 3206g & 47cm, pipo 36cm. Leikkaussali oli täynnä henkilökuntaa ja joka puolelta sateli onnitteluita pojasta, kiitin sata kertaa kyyneleet silmissä. Ultran mukainen painoarvio oli mennyt tällä kertaa meillä pieleen niin, että meidän vauvasta veikattiin todella pienikokoista ja sanottiin että alakäyrän alapuolella kasvaa, mutta normaalin kokoinen tuo on mielestäni viikoille 37+5.

Tuolla hetkellä olin oikeasti jälleen maailman onnellisin. Kaikki se kärvistely ja odotus oli nyt ohi ja palkintona kaikesta mitä upein pieni poika. Tajusin siinä vaiheessa, että hänen takiaan se kaikki oli vaivan arvoista. Rakastuin vauvaan ensisilmäyksellä, se tunne oli pelottavan voimakas. Täydellinen pikkuveli täydellisille isosisaruksille. Vauva sai olla hetken vierelläni, kunnes kerrottiin, että nyt on aika siirtyä synnytyssaliin mitattavaksi ja punnittavaksi. Mua jännitti, kun ajattelin, että onkohan mun isoin rakkaani jo siellä ja halusin olla kärpäsenä katossa näkemässä, että miten hän reagoi siihen, että tuo pieni rakas rääpäle todella tuli ulos mun mahasta ja että hän todella on itse isä nyt, hänen esikoisensa on syntynyt. Suljin silmät hymy huulilla. Yritin nukahtaa parsimisen ajaksi, mutta en malttanut, mieli oli liian intoa täynnä. Ja juuri kun olin oikeasti nukahtamaisillani, minulle kerrottiin operaation olevan ohi ja verho edestäni vedettiin pois. Olin niin iloinen, että tuntui, kuin lähtisin lentoon. Mut siirrettiin puutuneena leikkauspöydältä normisänkyyn ja jälleen kerran mulle tuli se tuttu “olen piparkakku-ukko” -fiilis, jolle nauroin… :D En osaa sitä selittää, mutta kun väännellään ja käännellään ja itse on ihan tönkkönä ja tunnottomana raajat suorassa, hahaha.

Matka synnytyssaliin oli maailman pisin. Hissejä ja käytäviä ja kaikkea mahdollista. Sydän hakkasi, koska halusin jo kovasti nähdä pikkumiehen ja sen isommankin. Vihdoinkin synnytyssalin ovi aukesi ja jälleen kerran se hetki oli täydellinen. Vauva oli lämmittelemässä keskoskaapissa ja Jesse istui tiukasti kaapin vieressä ja silitti vauvaa pienen luukun kautta. Hänellä oli maailman onnellisin ilme kasvoillaan, eikä kumpikaan saanut sanottua toisilleen oikein mitään, hymyilytti ja itketti vain. Sen jälkeen halailtiin hetki ja en edes muista, mitä kaikkea ollaan siinä tilanteessa puhuttu toisillemme (jotain siirappista todennäköisesti), olin jotenkin niin täydellisesti onnesta sekaisin, en ollut ikinä ollut noin totaalisen pyörällä päästäni, vaikka jokaisen lapsen syntymä on ollut yhtä ainutlaatuinen ja onnellinen kokemus.

babyboy1 id2015-02-12 13.50.53

Sain vauvan kaapista heti syliini, mutta vauvalla pidettiin happisaturaatiomittaria jalassa ja saturaatiotasoa tarkkailtiin, se oli vähän turhan alhainen, mistä itse olin tietysti kovin kovin huolissani, vaikka sanottiin, että on ihan tyypillistä näin “varhaisilla” viikoilla syntyneelle. Pelkäsin hirveästi, että vauva viedään keskolaan. Jos jotain positiivista, niin kaikki muu näytti olevan täydellisesti ja sokeritkin olivat hyvät, toisin kuin Benjaminilla, kun hän syntyi suht samoilla viikoilla. Lastenlääkäri oli kutsuttu saliin tarkistamaan vauva ja ottamaan kantaa saturaatioasiaan, mutta siinä menisi kuulemma tovi vielä. Meille tuotiin perinteisesti syntymäpäiväkahvit ja -eväät saliin, vaikken mä nyt saanutkaan kuin hörppiä mehua koko ateriakokonaisuudesta. Mulle jäi synnytyssalista nyt hirveän hyvä fiilis, koska sain vauvan heti rinnalle ja salissa oli rauhallinen fiilis, oltiin parisen tuntia tarkkailussa ja kätilö kävi aina välillä kysymässä mun vointia. Olin aika kauhuissani, kun aloin tuntea jälkisupistuksia, ennen kuin puudutteen teho oli muualta kropasta edes lakannut. Onneksi mulle tuotiin kipupiikki, joka kyllä pisti nupinkin aika sekaisin. Lastenlääkäri saapui saliin ja kuunteli vauvan sydämen ja keuhkot. Hänen mielestään happisaturaatio ei ollut mitenkään liian huono vaan ihan normaalin rajoissa tämän “ikäiselle” (eli näillä viikoilla syntyneelle) vastasyntyneelle.

Camera

Vierihoito-osastolle päästiin lääkärin pikavisiitin jälkeen oikeastaan heti. Mulla oli huonekaverina kaksosten äiti, joka tosin kotiutui vauvojen kanssa parin tunnin päästä siitä, kun oltiin päästy huoneeseen. Ensimmäinen päivä osastolla kului erittäin nopeasti,  vauva nukkui paljon ja mä vastasin parhaani mukaan onnitteluihin. Mun äitikin tuli moikkaamaan uusinta tulokasta illalla osastolle. Oon kyllä niin mielissäni siitä, että Seinäjoki on höllännyt tuota linjaustaan silleen, että edes isovanhemmat saavat illalla tulla vierailemaan. Kun olen ollut Sofiaa ja Benjaminia synnyttämässä, osastolla oli ehdoton vierailukielto.

Studio1

Leikkaus tehtiin siis torstaina ja sunnuntaina me päästiin jo kotiin. Oltaisiin päästy lauantaina, mutta halusin itse olla vielä yhden päivän, koska isommat lapset olivat olleet aika hurjassa taudissa viimeisen viikon ja en ottanut mitään riskejä, lisäksi mulla oli mun oman epilepsialääkityksen kanssa ongelmia, kun annosta oli nostettu vain paria päivää ennen synnytystä ja mun olo oli aika surkea sen takia ja tapasin myös neurologia osastolla.

Kaiken kaikkiaan tämä kolmas synnytys on ollut kaikista positiivisin ja kaikesta huolimatta ihana kokemus ja varmaan osittain sen ansiosta en ole vaipunut baby bluesin kouriin enää kolmatta kertaa. Ei ole tullut mitään “synnytyspettymyksiä” varsinaisesti verrattuna edelliskertoihin (koska nyt tiesin synnytystavan olevan sektio), vaikkei tämäkään edennyt suunniteltuun päivämäärään asti. En myöskään asettanut itselleni vauvan ruokkimisen suhteen mitään kohtuuttomia paineita toisin kuin edellisillä kerroilla ja sekin on vaikuttanut mielialaan myönteisesti. Kivut olivat parina ensimmäisenä päivänä luonnollisesti todella, todella kovat (äitille valitin jälkisupistuksen aikana, että varmaan kuolen enkä kestä tätä), mutta se kuuluu asiaan ja kipujani kyllä hoidettiin. Halusin nousta itse mahdollisimman pian leikkauksen jälkeen ylös ja alkuillasta mua tultiinkin sitten parin kätilön toimesta “kiskomaan” sängystä ylös. Pääsin syvään hengitellen ja hiiiiiitaaaasti mutta varmasti jopa avustettuna vessaan asti ja itse takaisin. Leikkausta seuraavana aamuna istuin jo itse sängyn laidalla vauva sylissä syömässä aamupalaa. Ainoa suuri ja merkittävä miinus oli kätilöt, nyt valitettavasti mun kohdalle työvuoroihin osui niitä inhottavampia yksilöitä. Toki joukossa oli mukaviakin, mutta silti… Ajattelin tätäkin asiaa avata vielä enemmän, mutta antaa nyt tältä erää olla. Perästä kuuluu kyllä.

Mä muuten en joutunut kuoppaamaan myöskään täysin suunnitelmia kiinalaisesta ruoasta, sain nimittäin yksi päivä omat kinkkisafkat osastolle. ♥

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERACamera1

Meillä ei ollut mitään perhehuonetta käytössä missä isä olisi saanut myös yöpyä, koska en kokenut itse sitä tarpeelliseksi öisin iskevästä ikävästä huolimatta, mutta Jesse oli meidän kanssa osastolla kyllä paljon, mikä oli tietysti ihanaa. Yleensä myöhään illalle asti, koska mullakaan ei ollut ensimmäisinä päivinä huonekaveria. Sen lisäksi että mun sydän suli kun näin nuo kaksi yhdessä, mun on pakko sanoa, että oon positiivisesti yllättynyt siitä, miten luonnostaan Jesseltäkin sujui pienen vastasyntyneen hoitaminen. Hän nyt oli se, joka ensimmäisenä ja innosta hihkuen halusi vaihtaa vauvalle vaipat ja pitää vauvaa sylissä, kun mä olin syöttänyt vauvan. Se oli tietysti suunnaton helpotus myös mulle, kun sektiosta toipuminen ei ole mitään herkkua jälkisupistuksineen ja leikkauskipuineen. Ja välikommenttina mainittakoon että ei, tuo ei ollut alkuinnostusta, nytkin hän istuu vauva sylissä katsomassa Kingin uusintaa, kun mä kirjoitan postausta. En varmaan ikinä tule unohtamaan sitä, kun vierihoidossa hän vain istui ja katseli kopassaan nukkuvaa vauvaa, silitti vauvan poskea ja sanoi, että hänen elämänsä paras ja tärkein asia nukkuu tuossa kopassa.

20150215_162440

Ps. Neuvolatäti kävi tänään vielä tsekkaamassa pojan painon ja nyt on syntymäpaino on nyt saavutettu ja komeasti ylitettykin. Syntymäpaino oli siis 3206g, kotiinlähtöpaino 2974g ja tänään painoa oli jo “huikeat” 3310g. Meidän pieni rimpula. ♥

Pps. Postausta on kirjoitettu kännykällä, koneella  ja tabletilla ainakin tuhannessa osassa ja aikaa tähän on tuhrautunut ihan hirveästi tänäkin iltana (noin neljä tuntia, koska olen välillä syöttänyt vauvan), joten kirjotusvirheitäkin löytyy ihan varmasti. Mutta tässä tämä nyt olisi, kolmas synnytykseni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


lauantai 21. helmikuu 2015

Ilopillerit

Sain mahdollisuuden tehdä yhteistyötä Tuulia Design -nimisen käsityön ja askartelun verkkokaupan kanssa. Tuulia Design on vuonna 2010 perustettu yhden naisen käsityöyritys. Tuulia Designin myymälä sijaitsee Kauhavalla, joten senkin takia tämä on erityisen mukava yhteistyö, että tämä tulee todella läheltä, itseasiassa entiseltä “kotipaikalta”.

Sain valita verkkokaupasta vapaavalintaisen tuotteen ja päädyin Ilopillereihin, sillä olen monesta blogista ihastellut noita palleroita, mutten ole aikaiseksi saanut tehtyä moisia, kun ei ole huvittanut lähteä etsimmään erikseen tarvikkeita sun muuta… Tuo askartelupaketti on siinä mielessä aivan loistava, että siinä tulee kaikki tarpeellinen mukana ja värivaihtoehtoja on useita. Tarvitset omasta takaa oikeastaan vain liiman ja led-valot palloihin, mikäli haluat.

“Paperilangasta valmistettu pallosarja on varsinainen sisustuksen ilopilleri. Ripusta verhotankoon, ovenpieleen, kattauksen keskelle tai vaikka peilin ympärille. Yhdistettynä valosarjaan on tämä sisustuksen Ilopilleri paljon kokoansa suurempi varjoineen. Ja se on kaunis sisustuselementti ilman valojakin.

Paketti sisältää:
Paperilankaa (3 väriä), ilmapallot, sidontalankaa ja työohjeen

Tarvitset lisäksi: yleis- puuliimaa, vettä ja ripustusnarun / kuumenemattoman LED-valosarjan.

Paketista valmistuu 20 kpl paperinarupalloja.”

Mä valitsin meille Ilopillerit värimaailmaltaan musta, harmaa ja luonnonvalkoinen. No, mitä mä sitten sainkaan aikaan?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kokeilin aluksi omia Ilopillereitä meidän eteisen peilin ympärille. Meillä on eteisessä nyt toistaiseksi tuollainen tylsä ja mitäänsanomaton kahden palan palapeili, joka kaipasi kyllä piristystä ja yleisilmeen kohennusta… Eteiseen on kuitenkin tulossa uusi peili (kunhan saisi vain aikaiseksi laittaa seinälle), joten Ilopillereille päätin kokeilla muitakin paikkoja!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pallot olivat todella ihanat myös pöydillä ja muilla tasoilla, mutta tähän ratkaisuun kuitenkin ihastuin eniten, joten siihen jäivät! Keittiöön “keittiöverhoihin” ja partsin oven viereen. En olisi uskonut, miten paljon noinkin “pieni” sisustuselementti saa aikaan! Ilopillerit olivat siis oikein nappi valinta ja haluaisin kyllä ehdottomasti vielä toisenkin setin näitä meille.

Mitäs tykkäätte? Onko teillä kotona paperilankapalloja? Olisi kiva nähdä kuvia teidän sisustusideoista näiden suhteen, joten linkatkaa!


tiistai 17. helmikuu 2015

Ensimmäisiä päiviä kotona

Kyllä on mukavaa ja ihanaa olla kotona, tuskin tarvitsee edes sanoa, että peittoaa sairaalan ihan mennen, tullen ja palatessa. Siispä nyt pikakuulumisia ennen seuraavaa syöttöä, joka muuten taitaakin olla pian! Synnytyksestä on nyt viisi päivää ja mun kivut ovat myös kadonneet lähes kokonaan, oikeastaan inhottavinta jomoa aiheuttaa nuo metalliset hakaset, mutta niistäkin päästään onneksi pian eroon.

Koska mun lähtö synnärille tuli vähän yllättäen, niin tietty mä murehdin, että kotona jäi tekemättä sitä ja sitä ja ärsyttävää, kun siellä on niin keskeneräistä ja ja ja… Täytyy kyllä sanoa, että mulla on maailman ihanin rakas ja paras perhe. ♥ Koti oli ihan tiptop siisti ja kunnossa ja kaikki uupuvat tarvikkeet oli käyty hommaamassa. Ai että, kyllä siinä taisi muutama onnenkyynel päästä, kun kierreltiin vauvan kanssa kotia ympäri.

Meillä asustelee tosi kultainen vauva. On vauva kyllä todella kilttikin, mutta huomattavasti temperamenttisempi ja äänekkäämpi, kuin sisaruksensa! Rytmi meinaa vähän olla nyt kotona niin, että päivisin olisi kiva nukkua ja öisin kukkua, eikä pinnasänky olisi niin mukava paikka. Onneksi kuitenkin tuntuu, että tilanne on korjautumaisillaan jo nyt pikkuhiljaa. Ollaan kyllä kaikki niin rakastuneita tuohon pikkumieheen, että! ♥ Vaikka mua pelotti babyblues etukäteen, josta oon kärsinyt ekat pari-kolme viikkoa Sofian ja Benkun aikana, niin nyt en ainakaan huomaa mitään ylitsepääsemätöntä alakuloa. Tottakai hormonitasojen äkillinen muutoshässäkkä saa aikaan tietynlaisen herkkyyden, itkettää esimerkiksi kaikki pienet asiat. Ja ne on oikeasti niin typeriä, etten halua edes niitä tähän kirjoittaa… :D No okei, yhden esimerkin voin sanoa. Mä meinasin murtua ihan täysin, kun tuli jostain syystä puhetta rasvapaloista, enkä oikein osannut sanoa, että miten sellaisen voisi sammuttaa, kun vettähän siihen ei missään nimessä saa käyttää… Hahaha! Ja okei, taisin myös vähän itkaista, kun yöllä Jesse vanhasta tottumuksesta siirsi kätensä mun masulle, mutta eihän siellä mitään enää ole. Onneks tää höppänyys on myös väliaikaista!

Synnytyskertomusta oon jo vähän aloitellut, että eiköhän sekin pian saada blogiin. Synnytyksestä mulle jäi ihan mukava fiilis, vaikkei se mennytkään suunnitellusti, mutta tällä kertaa silti mun toiveita oli kuunneltu ja pääsin esimerkiksi heti mun kasaanompelemisen (:D) jälkeen suoraan synnytyssaliin vauvan ja tuoreen isän kanssa. Viimeksi kun jouduin olemaan heräämössä ja se ahdisti mua ihan hirveästi. Mutta näistä sitten lisää tuonnempana!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA


perjantai 13. helmikuu 2015

Kuinka paljon rakkautta mahtuu ihmiseen?

Tämä on ollut eilisen, tämän päivän ja miljoonan tulevan päivän teemana.

Nimittäin vihdoinkin se tapahtui, vihdoinkin hän on täällä. Eikä onnellisuuden tulvasta tule loppua. Eikä tarvitsekaan. Meillä on kaikki niin hyvin. Olo on niin täydentynyt. Näin on nyt hyvä, näin on nyt paras.

Rakas pieni poikamme syntyi torstaina 12.2.2015 klo 8.44 äärettömän kauniina talviaamuna, vähän yllättäen.
3206g & 47cm. ♥ Olemme rakastuneita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA 10946342_772289622861453_1008812451_n OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hetkellä aamun hämärän,
alkoi matka uuden elämän.
Syntyi poika niin suloinen,
suppusuu ja nöpönenä,
meidän rakas silmäterä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vihdoin ja viimein hän maailmaan tuli,
vauva pieni ja sydämet suli.
Tuli silmää kaunista kaksi,
näki maailman ihanaksi.
Tuli iloksi äidin ja isän,
toi onneen tuntuvan lisän.

10838295_753957971366709_1427571510_n


sunnuntai 08. helmikuu 2015

Pikafiksausta keittiöön

Oon nähnyt tässä suht pienen ajan sisällä ihan hirveästi niin blogimaailmassa kuin Facebookissakin (Äitylit), että ihmisille on tullut uusi buumi pinnoitella vähän kaikkea periaatteessa kontaktimuoviin rinnastettavissa olevalla ihmeellä, DC-fixillä (D-C fix, D-C-fix. DC-fix, whatever, ei kai kirjoitusasulla ole niin väliä). Keksintönä toi ei mikään maailman uusin ilmeisesti ole,  mutta nyt ihmiset ovat havahtuneet sen kätevyyteen ja helppouteen. Ensimmäistä kertaa mäkin oon lukenut tuosta jo toista vuotta sitten eräästä blogista ja se jäi jo silloin kaihertaa mieltä. Tosin mä asuin silloin ihan vastikään pintarempatussa asunnossa, jossa  ei ollut missään kolkassa tarvetta moiselle fiksailulle. Nyt kun me muutettiin toisaalle, niin ihan ensimmäinen järkytys oli se keittiö… Niin perinteinen vuokra-asunto kuin vain voi olla. Keittiö niin perus. Tylsä, valkoinen, “muovisen” näköinen valkoisine vetimineen. Hyi olkoon! Ja kyseessä on vieläpä asunto, johon ei mitään hirveän suuria remontteja saa edes alkaa tekemään. Eikä kannata, koska ajatuksena ei ole asua tuossa loppuelämää, heh.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itkettää ihan katsoakin noita kuvia, yh! Ei yhtään mun tyylistä, ei sitten yhtään. Onneksi muistui mieleen tuo DC-fixin olemassaolo ja ei kun kaupoille. Prismasta löytyi onneksi todella hyvä valikoima! Siellä olisi ollut vaikka mitä ihanaa, mutta päädyttiin kuitenkin meidän pöydän pintaa lähes täydellisesti vastaavaan vaihtoehtoon. Mä tiesin heti, että nakitan (tämänkin) homman Jesselle, koska mun hermot ei tuota kestäisi ja saisin siitä vain vuosisadan kriisin ja pahaa mieltä aikaan.

Ihan ensimmäinen huomio oli se, mistä moni olikin varoitellut jo etukäteen, eli tuo fixi on äärimmäisen tarkka siitä, että pinnoitettavalla alueella ei saa olla yhtään mitään paskaa, rasvaa, ei mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ahkeran lika- ja rasvasyynin jälkeen se oli todettava, että ei tartu siltikään, ei. Se oli niin omituista – tarrapinta kyllä tuntui, mutta kun sen iski pintaa vasten, oli ihan sama, niinku ois liu’uttanu jotain paperia pinnalla. Ei tartu, luisuu vaan. Noh, onneksi on hiekkapaperia… Tarvitsi vain ihan hennosti (siis oikeasti ihan hennosti, ajatuksena ei ollut kuitenkaan turmella tasoa) hioa pintaa karheammaksi, niin johan tarttui kuin tauti!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

… Että semmoinen ero sitten vajaalla parillakymmenellä eurolla! Vielä noi laatikoiden ja kaappien vetimet pitäisi vaihtaa ja ollaankin vaihtamassa, mutta tätä oli pakko nyt hehkuttaa heti ensimmäisenä!

Tuosta tuli mieleen, että myös yksi meidän häiritsevä ja ärsyttävä ikkuna (jossa ei ollut mitään näköestettä tai mahdollisuutta verhoon ja oli suoraan kylppäriä vastapäätä, krhrhrhmmm…) sai jo tässä aiemmin kyytiä DC-fixin avustuksella. Tästä tosin on kiittäminen myös äitiä, koska edelleen minä ja mun hermot…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

… Ja tuosta ikkunasta ei näe ulkoa enää YHTÄÄN läpi, mun mielestä tuosta tuli ihan älyttömän ihana myös, so happy! Harmi, etten ottanut tuosta mitään ennen-kuvaa, mutta hei, se oli ihan perus ikkuna…

idHelmikuu 2015

Mitäs tykkäätte meidän pienen budjetin fiksailuista? Onko teistä joku kokeillut tätä ihmeellistä DC-fixiä? Olisi kiva nähdä myös kuvia muutoksista nimittäin!


lauantai 07. helmikuu 2015

No ne vaunut!

Oikeasti, kuinkahan kauan mun on pitänyt tämäkin postaus tehdä… Erittäin kauan. Mulla on aina ollut tekosyynä tämän postauksen lykkäämiseen se, että tarvin paremmat kuvat vaunuista, mutta koska en saa sitä ikinä aikaiseksi ja nyt kun kerrankin jaksan oikeasti postata, niin näillä mennään. Kyllä näistäkin saa tarpeeksi hyvän käsityksen kaikesta.

Me hankittiin vaunut kuitenkin aika myöhään. En osannut jotenkin stressata asiasta (toisin kuin kaukalosta, joka on nyt myös onneksi sitten ainakin tilattu, saa nähdä ehtiikö tulla…), kun on ollut kaikkea muuta stressattavaa raskauteen liittyen.

Mulla (tai siis lapsilla) on ollut aina, siis aina Emmaljungan vaunut, rattaat, tuplat, you name it. Oon jotenkin siihen merkkinä luottanut hirveästi, mutta kyllähän se nyt hieman kirpaisee maksaa tonnia yhdistelmävaunuista, joten nyt päätin järkevöityä, ja tutkailla netistä halvempia vaihtoehtoja… Mutta tuntui, ettei oikein mikään miellyttänyt mua, keksin kaikista jotain vikaa. Huonot renkaat, tylsä väri. Rumat. Raskaat. Epäkäytännölliset. Ei, ei, ei ja ei. Onneksi Jesse on ollut näistä vaunuasioista (ja muutenkin) tosi innostunut ja kiinnostunut kokoajan, joten tein elämäni parhaan päätöksen, kun luovutin itse etsintöjen suhteen ja luotin tämän hankkeen täysin miehen käsiin. Omg! En kertonut mitään muita kriteerejä, kuin sen, että renkaat mieluusti isot, koska täällä päin maailmaa nyt sattuu se maasto yleisesti ottaen olemaan vähän toisenlainen verrattuna esim pk-seutuun… Eikä meidän tarvitse murehtia, että kuinka nuo mahtuvat julkisen liikenteen härveleihin, kun niitä ei täällä paljoa tarvi onneksi käyttää ja meillä on käytössä oma – erittäin tilava – auto. Ja muutenkin tilaa säilyttää noita oikeastaan missä vain.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No, tällaiset sitten löytyi! Abc Design Turbo s4F -yhdistelmävaunut (linkin takana lisätietoja). Ihan oikeasti oon niin iloinen, en voisi tyytyväisempi tuohon valintaan enää ollakaan… Kannatti vain luottaa. Oikeasti väittäisin, että nuo peittoaa mennen tullen ne Emmaljungan yhdistelmät ja noita on oikeasti paljon helpompi ja näppärämpi käyttää. Ja oikeasti, kuinka hienot nuo on! Niiiin meidän tyyliset, rakastuin kyllä noihin heti ensisilmäyksellä. Meille on vielä tulossa noihin vaunuihin sopiva Britaxin (seeprakuosinen!!! ♥) kaukalo, sellaista komboa mulla ei Sofian ja Benjaminin aikana olekaan ollut käytössä, mutta uskoisin, että se on meidän kauppareissuja ajatellen äärimmäisen kätevä ratkaisu, kun on kuitenkin kaksi muutakin lasta mukana.

Tammikuu 20153

Emmaljungan Double Monkeyt mulla kuitenkin on tuplina edelleen jemmassa. Ajattelin ne myydä jossain välissä, mutta ehkä näin on tarkoitettu, etten ole vielä niitä myynyt. Aloin nimittäin ajatella sitäkin, että jos ja kun mä joudun hoitamaan myös itsekseni kävellen kauppareissuja tuon ipanakatraan kanssa. Siinä tapauksessa vauva menee sinne koppaan, Benkku ratasosaan ja Sofia… No, hänelle pitäisi varmuuden vuoksi ostaa seisomalauta, ihan muutenkin, koska Sofia on lievästi sanottuna hieman vilkas, eikä varmasti jaksa edes takaisin kävellä niin hirmuisen pitkiä matkoja. Seisomalaudatkin ovat tosin yllättävän suolaisen hintaisia.

Mitäs tykkäätte vaunuista? Onko teillä kokemuksia tästä merkistä? Mulle nimittäin tää oli aika tuntematon merkki.

Ps. Nyt on täysiaikainen raskaus saavutettu (38. raskausviikko, rv 37+0), joten vauva – olet tervetullut maailmaan koska vain. ♥


lauantai 31. tammikuu 2015

Yksin kuplassa

Raskausaika on mahdollisista vaikeuksistaan huolimatta aika ihanaa aikaa. Se on jännittävää ja odotusta täynnä, uusi ja pieni, mutta kultaakin arvokkaampi elämä on syntymässä maailmaan. On täysin ymmärrettävää, että raskaus valtaa paljon tilaa ajatuksista ja se on mielessä oikeastaan 24/7. Puheenaiheet käyvät useita kertoja päivässä edes jossakin pienessä raskauteen liittyvässä asiassa. Vauvakuplassa on aika-ajoin ihan kivaa elää sen oman kumppanin ja perheen kanssa.

Sitten kun synnytys on enää maksimissaan viikkojen kysymys ja jostain syystä kaikki ei olekaan mennyt niin hienosti (kivut ovat jo kovat, olo on malttamaton ja fyysisesti tukala, joko joko joko), voi käydä niin, että äiti sulkeutuu täysin kuplaansa. Yksin.
Tunnetta on vaikea selittää ja sitä on varmaan vaikea sellaisten ihmisten ymmärtää, joilla kaikki on sujunut ah niin ihanasti ja ongelmitta pientä normaalia ja täysin asiaankuuluvaa epämukavuutta lukuunottamatta. Raskaus ei ole sairaus, mutta kaikki vaan ei mene kaikilla aina niin auvoisasti. Raskaudesta tulee tila, josta on erittäin tietoinen kokoajan. Päivän jokaisena sekuntina.

Koska kuitenkin asiat on suunniteltu niin, että naiset kantavat kohdussa lapset, voi puoliso vain yrittää ymmärtää. Täysin ei voi, eikä tarvi, mutta tuossa kohtaa naisen on liian helppo astua harhaan marttyyrin asemaan ja se on vaarallinen tie. Näen liian helposti tällä hetkellä vain oman väsymykseni ja stressin ja unohdan, että ehkä sillä toisellakin parisuhteen osapuolella on omat vaikeutensa. En minä ole vauva-asian kanssa yksin, en todellakaan. Toinen huomioi, huolehtii ja osoittaa rakkautta pienilläkin eleillä, esimerkiksi ripustamalla pyykit (vaikka mä olisin sen luvannut tehdä vuorostani), siivoamalla ja tarjoutumalla tekemään vaihteeksi ruokaa, vaikka olisi itse kuinka poikki hyvänsä pitkän työpäivän jälkeen. Eikä sitä panosta aina ymmärrä arvostaa niin paljon, kuin ehkä pitäisi. Ei omakaan mieheni aina mikään pyhimys ole, ei kukaan meistä, mutta ällistyttävän hyvin hän on handlannut tämän loppuajan.

Karosdf1

Mulle tuli pakottava tarve kirjoittaa ja avautua tästä, koska kuvittelin itseni Jessen asemaan ja murruin ihan täysin. Vielä enemmän murruin siitä, kun sinä tänään pienesti avasit äärimmäisen surullisena fiiliksiäsi. Olen jättänyt tulevan lapseni isän, minulle niin rakkaan ja tärkeän ihmisen, täysin ulkopuolelle loppuodotuksesta. En kiistä hormoneiden osuutta asiaan… (:D)

Mies tekee koneella työjuttujaan, jotain laskutusta, en muista enkä kuunnellut, vaikka hän kertoi siitä aiemmin huokaillen väsymystä. Minä selaan Facebookin odotusryhmää, minäminäminä ja raskaus. Kuulin innostuneen äänen – “Muru, arvaa mitä?”, iloista puheensorinaa, pienen hiljaisuuden ja sen jälkeen kysymyksen:
“Kuulitko?”
Ärtyneenä murahdin mmmhhhrrrhh ja jatkoin näpyttelyäni pienen näytön luoden kalsean ja kylmän valon kasvoilleni.

IMG-20150131-WA0000

Rakas: Kun teen tätä postausta, sinä kysyt mistä aiheesta tällä kertaa kirjoitan, mutten suostu kertomaan. Kerron sinulle, että tämä on sellainen, jonka haluan sinun lukevan vasta sitten, kun se on valmis. En pysty pidättää itkua, koska olet aina niin kiinnostunut minun töistäni ja asioistani ja minä olen jättänyt sinut huomiotta. Kun mulla on ollut huono päivä (joka päivä), olet auttanut.
Rakas, anna anteeksi, että olen jättänyt sinut välillä täysin tämän kuplan ulkopuolelle, enkä ole ymmärtänyt kysyä, miltä sinusta tuntuu. Tiedän, että nyt mä oon ollut se, joka on ollut epäreilu ja kohtuuton.
Rakastan sinua. ♡


perjantai 30. tammikuu 2015

Mikä siis onkaan vauvan tuleva syntymäpäivä?

Oon tehnyt tän tyylisen skaban mun muistikuvien mukaan “joka kierroksella”, eli pakkohan mun on nytkin! Tällainenkin hupsu asia iski mun tajuntaan, kun laskin tänään päiviä (mahdolliseen) h-hetkeen… Salaperäistä. Kaikkea sitä tuleekin loppuvaiheessa mietittyä.

Eli tässä vaiheessa joku jo saattoikin arvata, että otsikko on raivostuttavan harhaanjohtava ja valitettavasti en ole kertomassa teille synnytyspäivääni, heh.
Sen sijaan te saattekin yrittää arvata sekä vauvan tulevan syntymäpäivän (joka ei kyllä ole itsellenikään niin sataprosenttisen varma vielä) että vauvan syntymämitat (jotka varsinkin ovat mullekin mysteeri)! Palkitsen kaksi osallistunutta – oikean päivän (tai lähimmän) arvanneen ja lähimmäksi oikeita mittoja osuneen. Jos tulee esimerkiksi monta oikeaa päivää veikkaavaa, niin heidän kesken arvon voittajan. As simple as that!

Jotta tästä kilpailusta tulisi mielenkiintoisempi ja jännittävämpi, kerron hieman faktoja edellisistä synnytyksistä ja vauvojen mitoista (raskausviikkoja ei siis tarvitse yrittää veikata ja laskeskella, mutta merkitsen ne osviitaksi, jos joku oikein innostuu veikkailemaan).

Sofia
Laskettu aika: 14.12.2011 (uä 16.12.)
Syntymäpäivä: 7.12.2011 (rv 38+5)
Mitat: 3332g & 48cm

Benjamin
Laskettu aika: 14.6.2013 (uä 16.6.)
Syntymäpäivä: 30.5.2013 (rv 37+4)
Mitat: 3330g & 50cm

Kolmonen
Laskettu aika: 28.2.2015 (uä 28.2.)
Raskausviikot tämän postauksen julkaisun hetkellä: 36+0

Muuta mainittavaa:
• Vauva on oletettavasti pienikokoisempi kuin sisaruksensa, kasvaa hiukan keskikäyrän alapuolella (S & B puolestaan hiukan yläpuolella).

Voittajat saavat palkinnoksi kosmetiikasta koostuvan yllärihemmottelupussukan! Paljon onnea kaikille skabaan! ♡ Mä odotan teidän veikkauksia jo innolla!


torstai 29. tammikuu 2015

Päivän topit ja flopit 1

Tällainen postaus siis luvassa tänään! Tänään on ollut jotenkin niin kurja päivä heti aamusta alkaen, että päätin piristää itseäni ja yrittää tehdä kaikkea mieluista, kun mulla on tänään ollut kosolti pelkästään omaa aikaa. Hiukan on meinannut kyllä tylsää tulla, mutta… Aloitetaan negatiivisista asioista. Nää on siis kaikki ihan leikkimielellä tehty, tällaisia arjen pieniä juttuja!

Flopit:

• Supistukset ja muut raskauteen liittyvät kivut. Siis hyi, hyi ja hyi, onneksi tää on piakkoin ohi. Mä en pääse yöllä edes sängyssä kääntymään ilman Jessen apua. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin. Nukahdapa sitten yksin kotiin päikkäreille, en oo varmaan koko vuonna kiroillu niin paljon yhteensä, mitä tänään kiroilin päikkäreiltä herätessä… :D

• Tää tapahtui jo oikeasti eilen, mutta mulle tehtiin kaulasuonten ultraäänitutkimus. Se oli kamalaa! Siis en ymmärrä, eihän ultraus edes tunnu miltään normaalisti ja menin sinne sellaisella “hehheh joo” -asenteella, mutta yäk… Meinasin pyörtyä niin monta kertaa siitä kuvotuksesta, että tutkimus jouduttiin hetkeksi keskeyttämään. Selällään makaaminen, tosi luja kuristava tunne kaulalla, omien kaulasuonten äänien kuuntelu ja se, mitä monitorilta näky, sai jotenkin sellaisen yhteiskombon aikaan, että hyi… Oon tosi yllättynyt, että mä suhtauduin noin “helppoon” tutkimukseen noin! Mä oon aina luullut, että mä oon se, joka ei vähästä hätkähdä, mitä tulee noihin erilaisiin tutkimuksiin.

• Pankissa asiointi. Mä vihaan pankkeja. Ja oikeastaan kaikkia tosi virallisia paikkoja ja virastoja. Nyt ja aina ja ikuisesti.

• Kauhea stressinpoikanen siitä, että mitä vielä tarvii vauvaa varten ja mitä kaikkea miljoonan euron edestä on vielä hankkimatta.

• Pahat mustat karkit. Yleensä tykkään mustista karkeista, mutta…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Topit:

• Laskujen maksaminen. Eihän se nyt ikinä mitään järisyttävän hienoa ole ja kyllä se kirpaisee varmasti ketä tahansa, mutta se fiilis sen jälken! Oon varmaan ihan outo, kun saan tuollaisesta kiksejä…

• Sain nukuttua pitkät päikkärit. Mikään ei estänyt tai häirinnyt.

• Ostin kaupasta herkkuja. Viimeksi mua neuvolassa ahdisti, kun paino oli yhtäkkiä noussut niin paljon. Silti mulle on tässä raskaudessa tullut kaikista vähiten painoa. Nyt on siis menossa ihan juuri rv 35+5 ja mulle on tullut noin kahdeksan (8) kiloa. Ajattelin sitten kaupassa, että v*tut, mitä mä nyt noin typerää asiaa stressaan. Pitäähän elämästä nauttia ja rajansa kaikella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

• Luin bloglovinista rästissä olleet blogimerkinnät kaikessa rauhassa. Vitsit, se oli jo todellista luksusta. ♥

• Sain hengata pyjamassa ja tossuissa. Ei tarvinut kiskoa inhoja farkkuja tai muuta typerää päälle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

• Suunnittelin sairaalakassin sisällön. Oon siitä erityisen iloinen, koska suunnittelin sen kerrankin niin järjellä, ettei mitään turhaa tule mukaan, eikä sairaalasta poistuminen siten muistuta ehkä niin paljon urheilusuoritusta… Nimimerkillä kokemusta on. Ei kukaan oikeasti kai jaksa esimerkiksi murehtia kainaloitaan sairaalassa vastasyntyneen kanssa, eihän?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Haa, hyviä juttuja on ollut enemmän silti! Mitkä olivat teidän päivänne topit ja flopit?


keskiviikko 28. tammikuu 2015

Äitiysvaatteista

Tammikuu 20152

Mekko – Purpless Maternity (saatu)

Juuri viime postauksessa avauduinkin siitä, kuinka mä odotan mm. sitä, että saan käyttää normaaleita, tyylikkäitä vaatteita. Mulla ei ole ikinä raskausaikoina ollut hirveästi varsinaisia äitiysvaatteita, -farkkuja lukuunottamatta. Mutta  nekin jotenkin loppuvaiheessa ovat muuttuneet sitten helppouden nimissä niihin ihaniin collareihin, jotka jalassa vietetäänkin sitten päiviä putkeen. Paita on hyvä, kunhan se on tarpeeksi pitkä jättikummun kanssa. En ole onnistunut oikein löytämään ainakaan näistä massaketjumyymälöistä hirveästi omaa silmää miellyttäviä äitiysvaatteita, tai sitten mun raskausaikana mulla on ollut vain huono tuuri ja mallisto on jotenkin ollut juuri silloin laimeampi.

Joulukuussa sain kuitenkin yhteistyöehdotuksen 9kk.fi -verkkokaupasta ja joulupostauksessa mun yllä esiintyykin tämä nytkin kuvissa näkyvä ihana mekko. Mä en ole normaalisti ollenkaan mekkoihmisiä, mutta tämä on kyllä aivan oikeasti täydellinen ja ihana! Mulla on vaateyhteistöitä jonkin verran meneillään, mutta tätä kehtaan oikeasti kehaista ihan huippulaadukkaaksikin ja no, suosittelen oikein kovasti ja lämpimästi. Lisäksi tämä vaatekappale on mun mielestä käytännöllinen muutenkin, se ei huuda sitä, että hei, nyt on muuten joku mammavaate yllä. Tuo mekko käy loistavasti myös raskauden jälkeiseen aikaan. Nämä kuvat eivät nyt täyttä oikeutta suo mekolle, koska nämä jouduttiin myöhäisen ajankohdan vuoksi ottamaan sisätiloissa. Se on välillä niin tympeää, kun toinen tekee pitkää työpäivää, heh…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja nyt kun raskausaika on päättymäisillään ja viimeisiä hetkiä viedään, niin mua kyllä harmittaa vietävästi, etten ole kyseistä verkkokauppaa löytänyt aiemmin. Se olisi varmaan ratkaissut aika oleellisesti näitä mun vaateongelmia tässä raskaudessa. Mutta noh, kuten sanoin, ei tuon verkkokaupan valikoima rajoitu ainoastaan noihin raskausajan vaatteisiin!

Ps. Nyt kun julkaisen tämän postauksen, huomaan kyseisessä verkkokaupassa olevan jonkinlainen huoltokatko meneillään. Toivottavasti sivusto toimii jälleen pian, jotta tekin pääsette kurkkimaan valikoimaa!